HERNE (Pisum sativum)

Vanhimmat hernelöydöt ovat peräisin Lähi-idän varhaisista maanviljelyspaikoista ajalta 7500 e.Kr. Herneistä on olemassa monia muunnoksia, jotka eroavat toisistaan palon rakenteen ja siemenen ominaisuuksien perusteella. Perinteisesti herneet on ryhmitelty kahdeksi päätyypiksi: peltoherneeksi ja tarhaherneeksi. Käytännössä viljely on siirtynyt lähes yksinomaan tarhaherneisiin.

Tarhaherneestä on kehittynyt useita erilaisia tyyppejä, joilla on erilaiset käyttötavat.

Silpoherneellä (oikanpuoleinen kuva) siemenet ovat tuleentuneina pyöreitä ja tärkkelyspitoisia, ja sitä viljellään peltomittakaavassa. Tuleentuneena silpohernettä käytetään ruokaherneenä, esim. hernekeitossa.

Silpoydinherneen siemenet ovat kulmikkaita ja sokeripitoisempia kuin silpoherneet. Ne soveltuvat käytettäväksi tuleentumattomina, vielä kirkkaanvihreinä ja makeina. Pakasteherneenä käytetään silpoydinhernettä.

Taittoherneestä ja sokeriherneestä (vasen kuva) puuttuu palon sisäseinämän sitkeä kalvo, joten ne voidaan syödä vihanneksena palkoineen. Sokeriherneen palko on litteä ja leveä. Maultaan sokeriherne on makea.

Sokeriherneitä käytetään ruuanvalmistuksessa kokonaisina. Niistä valmistetaan esimerkiksi apposia keittämällä herneenpalot kypsiksi ja nauttimalla ne voisulan kanssa. Sokeriherneet sopivat myös lihan tai kalan lisäkkeeksi. Tuoreet silpoydinherneet ovat hyviä sellaisenaan. Herneitä voidaan käyttää myös salaatteihin, keittoihin, lämpimiin ruokiin ja niitä voidaan keittää lisäkkeeksi. Pakastettuja silpoydinherneitä saa kaupoista ympäri vuoden.

Herneitä säilytetään muovipussissa +2 - +5 asteen lämpötilassa niin lyhyt aika kuin mahdollista. Palkokasvit ovat herkkä etyleenille, joten niitä ei kannata säilyttää runsaasti etyleeniä tuottavien kasvisten vieressä.